Tästä se lähtee

Olen jo jonkin aikaa lukenut toisten blogeja, mutta nyt tuntui sopivalta ajalta aloittaa myös oma.
Olen hiukan yli 20 vuotias nuori nainen pääkaupunkiseudulta, ja asun avoliitossa rakkaan poikaystäväni kanssa. Vaikka asumme kaksin ilman pieniä kaksi- tai nelijalkaisia, tuntuu välillä tämän ison kaksion olevan aivan liian pieni meille.

Meidän kahden suhdetta voisi kuvailla hyvin vaihderikkaaksi. Yhteen päivään saattaa mahtua suuria rakkaudenosoituksia, järkyttävän kovaäänistä tappelua, mykkäkoulua sekä sopuisaa yhdessäoloa ilman mitään extraa.
Saatamme ulkopuolisten silmiin näyttää hyvinkin riitelevältä pariskunnalta, ja joidenkin mielestä ehkä jopa epäsopivilta toisillemme. Meillä kuitenkin on oma tapa olla suhteessa ja toivon muidenkin ymmärtävän sen.

Monen muun parin keskustelut tietyistä aiheista jää keskustelun tasolle, tai niistä voidaan nätisti jutelle kuunnellen toinen toistaan. Meillä asia ei mene näin. Kumpikin meistä on hyvin tempperamenttinen ja oma mielipide on saatava myös toisen ymmärrykseen, hinnalla millä hyvänsä. Siinä missä toiset keskustelevat aamukahvilla Afrikan lasten tilanteesta, meillä keskustelu on muuttunut henkiseksi taistoksi toista vastaan.

Kolikon kääntöpuolena tälle on se, että myös rakkautemme ja sen osoitus toiselle on hyvinkin intohimoista ja puhdasta. Jos riitelemme tunteella, myös rakastamme tunteella. En tiedä ketään, joka saisi minut nauramaan, onnelliseksi, tuntemaan oloni maailman tärkeimmäksi tai iloitsemaan samalla tavalla kun poikaystäväni saa.

Uskon vakaasti, että meidät on luotu toisillemme.